… meidän joukossamme
Meitä on täällä kymmenen opiskelijaa ja opettaja Mama Leena. Siis yksitoista aivan erilaista ihmistä viettää kolme kuukautta yhdessä. Niin kuin Big Brother, mutta ei toivoakaan viikkoäänestyksistä. On kuin eläisi kuplassa, jonka sisällä on ihan omat huonot inside-jutut ja huvit, joita ei kait sieltä käsin voi ymmärtää.
1. Lempinimet
Kaikille meille on muotoutunut joku lempinimi (tai useita), joita viljellään ahkerasti. Minä olen Lenita, Tiina Tämä tyttö ja lisäksi joukosta löytyy ainakin Regina, (siirappi-)Sirkkeli, Santeri ja Koikkalainen. Hassuinta on, että nimiä käytetään kuin normaaleja nimiä, ilman sen suurempaa naureskelua. Totta kai myös paikallisille annetaan lempinimiä. Kakamegassa oli suahilin opettaja nimeltään Into, sosiaalialan opettaja Osmo, tarjoilijat Arto, Tuija ja Antti-Jaakkima, joka myös Pasina tunnettiin. Sairaalalla pyörii myös Meidän mies.
2. Harlekiinit
Kiitokset täällä aiemmin majailleille opiskelijoille. Harlekiineja oli Mama Leenan kätköissä hyllymetreittäin. Niitä luetaan täällä häpeillen, naureskellen ja iltasaduksi ääneen. Joskus saa kiitoskortiksi jostakin palveluksesta harlekiinihenkisen leivontaohjeen (”Sekoita hedelmät niin hyvin ettet enää tiedä mistä toinen hedelmä alkaa ja mihin toinen päättyy.”) Uusin ajanviete on oman harlekiinin kirjoittaminen. Jokainen kirjoittaa vuorollaan yhden luvun, edellisiä lukuja ei tietenkään saa lukea, pelkästään pääpiirteittäin saa tietää tarinan senastisen sisällön.
3. Luulotauti
Tiinan erikoisalaa, joka on noussut aivan omiin sfääreihinsä. Päivittäin mietitään, mikä tauti Tiinalla milloinkin on. Yleensä hän itse aloittaa pohdinnan. Tähän mennessä listalla ovat malaria, HIV (mutta tästä Tiina jo parantui, ensimmäisenä ihmisenä maailmassa), kolera, lavantauti, rabies, syöpä, sydäntauti, käärmeenpurema, selässä joku tauti joka siirtyi käteen ja ihosyöpä. Nuppivikoja ei kannata alkaa edes luettelemaan.
4. ”Lenkkeily”
Osa porukasta (kaikista sekopäisimmät) käy aamuisin Mama Leenan lenkkikoulussa kirmailemassa vuorilla. Me täysjärkiset (siis lähinnä me, Elina ja Tiina) käännämme kylkeä kun sekopäinen joukko lähtee ulos aamulla puoli seitsemältä koiralauma kannoilla. Onneksi meillä on varaa kääntää kylkeä kun ollaan niin hyväkuntoisia ja hyvännäköisiä että ei tarvi lenkkeillä. Entinen sairastupa on julistettu nyt selluliittivapaaksi vyöhykkeeksi (yeah, right). Yritämme kuitenkin iltapäivisin käydä jossakin kävellä läppäsemässä (että muille ei tulis paha mieli siitä että ollaan näin täydellisiä tekemättä mitään). Lenkille lähteminen vaatii kuitenkin melkoista psyykkaamista, koska kylillä liikkuu muitakin ihmisiä. Ja niitä muita ihmisiä kiinnostaa valkoiset ihmiset. Ja niiden pitää saada kätellä meidät kaikki läpi ja ronkua mielellään vielä rahaa tai puhelinnumeroa ja kutsua Suomeen. On siis ehkä täkäläisten ihmisten kannalta hyvä, että allekirjoittanut kääntää aamukiukuissaan kylkeä eikä räyhää lenkillä jokaiselle vastaantulijalle.
5. Ruuasta haaveilu
Vaikka ruoka on hyvää ja sitä on yleensä tarpeeksi (tosin ei ikinä Santulle), kuluu päivästä silti melko iso osa ruuasta haaveilemiseen. Etenkin sellaisesta ruuasta, mitä ei täältä saa. Majoneesipitsa, juusto, Pringles-sipsit, valkoviini, näkkileipä, salmiakki, pekoni, voi, suola, rasva, mummonluukeitto, kiinalainen ja jopa kaurapuuro ovat fantasiaruokien listan kärjessä. Käytiin tänään Bungomassa ja piti raahata sieltä selkä vääränä kaikkia herkkuja tänne jeeraan.
6. Korttipelit
Tekemisen puutteeseen ja liialliseen seesteisyyteen auttaa korttipelit. Pasianssit on kova sana ja porukalla pelataan pelejä, joiden voittajat pääsee Tiinan Vihaihmisten Top 1 –listalle, jokainen vuorollaan tietenkin. Lautapelejäkin on, mutta vesi vanhin voitehista ja korttipeli peleistä paras.
7. Laulaminen
Tiinan vaatimus listalle. Tiina veisaa ihan omia lauluja, mutta muut laulaa esim. Sata salamaa, Onhan päivä vielä huomennakin, Pure mua, Ota minut nyt ja muita amisbiisien parhaita. Jos radiossa soi joku biisi, se soi kohta kaikkien päässä (niin kuin tänään autossa kuulunut You Raise Me Up, jota veisattiin tämä ilta). Totta kai jos jollakin soi joku rasittava biisi päässä, niin se on pakko päästää ulos vapauteen, mistä se voi hakeutua kaikkien yhdeksän muun päähän soimaan. Jostakin syystä Tämä tyttö on kunnostautunut tässä biisien tartuttamisessa. Onhan se hienoa kun päässä soi aamukahdeksasta asti että mummo kanasensa niitylle ajoi. Laulamiseen liittyy myös se, että meidän hoituriporukka opetteli Eevan polkan ulkoa. Kaikki kuusi säkeistöä. Sitä veisattiin kaksi päivää nonstoppina. Afrikka ei ole ollut entisensä sen jälkeen. Seuraava, joka pyytää laulamaan jotakin suomalaista, saa kuulla Ievan polokan.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Todelliset eläinten ystävät
…eli kertomus Sirisian eläintarhasta.
Eläimistä on pakko kertoa, koska niitä on täällä. Paljon. Ja erilaisia. Ja eläimille voi puhua täällä suomea ja lässyttää, jos ei huonekaverille (Tiinalle) aina kehtaa.
Ensimmäiseksi kotieläimet. Ihmisillä on täällä monesti pari lehmää, lampaita, epämääräinen joukko kanoja ja joskus jokunen vuohi. Eläimet laiduntavat milloin missäkin, monesti pitkän narun päässä jossakin missä on ruohoa. Esim. teiden varsilla on siis vuohia ja lehmiä. Kanat eivät tietenkään ole kiinni vaan juoksentelevat milloin missäkin. Myös meidän majoituspaikalla, Seminar Centrellä on eläimiä (tosin en tiedä kuka ne varsinaisesti omistaa mutta on ne täällä silti). Edellisten opiskelijoiden ja Mama Leenan ostamat vuohet Onni, Onneton ja Mama Gladys. Portilla saattaa lehmä tulla narussa vastaan ja takapihalla rankkojen harjottelupäivien jälkeen maatessa on mukava katsella naapurin kanalauman puuhasteluja.
Koirat ovat ihan oma lukunsa. Niitä pyörii tässä Seminar Centrellä. Joku omistaa koirat, mutta täällä ihmiset eivät kai yleensä ruoki omia koiriaan vaan oletetaan, että ne etsivät ruokansa itse. Koiria ei kai varsinaisesti edes käytetä mihinkään ja monet ihmiset pelkäävät niitä ja hakkaavat ja potkivat. Koiralauma Ilona, Luru-pentu, Into, Luigi ja Ringa ovat tuttu näky ruokasalin ovella meidän ruoka-aikoihin. Koska me emme vastoin yleistä tapaa pahoinpitele koiria, ne ovat meille kilttejä ja kulkevat mukana lenkillä. Välillä koirat seuraavat meitä jopa sairaalaan sisälle. Täällä se ei kait ihmisiä haittaa… Kaiken huippu oli silti kun Mama Leena oli tulossa sairaalaan meitä katsomaan, perässä (sairaalassa sisällä!) kulki Into-koira ja sen perässä yksi ruskea lammas, joka määki taukoamatta. Näky oli aika uniikki, jopa täällä.
Hyönteisistä ja muista ökkömönkiäisistä on pakko mainita. Täällä on niitä. Paljon. Monenlaisia. Ja isoja. Silti niihinkin jotenkin tottuu. Illallisella ruokasalin seinällä saattaa olla kymmensenttinen sirkka, suihkussa vahtia saattaa pitää seinältä käsin sammakko ja paikallisen baarin seinällä juoksee liskot (vaikka ei olis edes liskojen yö). Pelätyin silti (ainakin minä pelkään eniten, vaikka olen sairastanutkin) on malariasääski. Doomia (hyttysmyrkkyä) kuluu iltaisin ja verkot viritellään yötä vasten. Nyt on kait pahin malaria-aika kun on sadekausi, sairaalassakin joka potilaalla tuntuu olevan malaria. Silti helposti unohtuu että täällä kuolee valtava määrä ihmisiä malariaan vuosittain. (Viikon virallinen tietoisku.)
Eläimistä on pakko kertoa, koska niitä on täällä. Paljon. Ja erilaisia. Ja eläimille voi puhua täällä suomea ja lässyttää, jos ei huonekaverille (Tiinalle) aina kehtaa.
Ensimmäiseksi kotieläimet. Ihmisillä on täällä monesti pari lehmää, lampaita, epämääräinen joukko kanoja ja joskus jokunen vuohi. Eläimet laiduntavat milloin missäkin, monesti pitkän narun päässä jossakin missä on ruohoa. Esim. teiden varsilla on siis vuohia ja lehmiä. Kanat eivät tietenkään ole kiinni vaan juoksentelevat milloin missäkin. Myös meidän majoituspaikalla, Seminar Centrellä on eläimiä (tosin en tiedä kuka ne varsinaisesti omistaa mutta on ne täällä silti). Edellisten opiskelijoiden ja Mama Leenan ostamat vuohet Onni, Onneton ja Mama Gladys. Portilla saattaa lehmä tulla narussa vastaan ja takapihalla rankkojen harjottelupäivien jälkeen maatessa on mukava katsella naapurin kanalauman puuhasteluja.
Koirat ovat ihan oma lukunsa. Niitä pyörii tässä Seminar Centrellä. Joku omistaa koirat, mutta täällä ihmiset eivät kai yleensä ruoki omia koiriaan vaan oletetaan, että ne etsivät ruokansa itse. Koiria ei kai varsinaisesti edes käytetä mihinkään ja monet ihmiset pelkäävät niitä ja hakkaavat ja potkivat. Koiralauma Ilona, Luru-pentu, Into, Luigi ja Ringa ovat tuttu näky ruokasalin ovella meidän ruoka-aikoihin. Koska me emme vastoin yleistä tapaa pahoinpitele koiria, ne ovat meille kilttejä ja kulkevat mukana lenkillä. Välillä koirat seuraavat meitä jopa sairaalaan sisälle. Täällä se ei kait ihmisiä haittaa… Kaiken huippu oli silti kun Mama Leena oli tulossa sairaalaan meitä katsomaan, perässä (sairaalassa sisällä!) kulki Into-koira ja sen perässä yksi ruskea lammas, joka määki taukoamatta. Näky oli aika uniikki, jopa täällä.
Hyönteisistä ja muista ökkömönkiäisistä on pakko mainita. Täällä on niitä. Paljon. Monenlaisia. Ja isoja. Silti niihinkin jotenkin tottuu. Illallisella ruokasalin seinällä saattaa olla kymmensenttinen sirkka, suihkussa vahtia saattaa pitää seinältä käsin sammakko ja paikallisen baarin seinällä juoksee liskot (vaikka ei olis edes liskojen yö). Pelätyin silti (ainakin minä pelkään eniten, vaikka olen sairastanutkin) on malariasääski. Doomia (hyttysmyrkkyä) kuluu iltaisin ja verkot viritellään yötä vasten. Nyt on kait pahin malaria-aika kun on sadekausi, sairaalassakin joka potilaalla tuntuu olevan malaria. Silti helposti unohtuu että täällä kuolee valtava määrä ihmisiä malariaan vuosittain. (Viikon virallinen tietoisku.)
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Terkkuja Sirisiasta osa II
Ei oo paljoa kerrottavaa kyllä, ei voi muuta sanoa. Harjoittelu alkoi lopulta vastoin odotuksia vasta keskiviikkona tuossa paikallisella sairaalalla (joka tosin muistuttaa suomalaiseen silmään enemmänki tk:ta parilla vuodeosastolla höystettynä). Keskiviikko on viikon kiireisin päivä koska sillon on markkinapäivä nii ihmiset tulevat sillon kauempaaki tänne. Tuossa sairaalalla on siis lastenosasto, miestenosasto, synnytyssali (hahahah) ja naistenosasto sekä erinäisiä vastaanottoja: ”operaatiohuone”, ”itketyshuone” eli rokotushuone, ”lääkärinvastaanottoja”(joita vetää hieman korkeammalle koulutetut saikut), laboratorio, äitienvastaanotto… ja olikoha muuta.. apteekki.
Mennään sinne ysiksi, joskus siellä on jopa työntekijätki sillai työvalmiudessa. Useimmiten saadaan oottaa esim. ”lääkärinkiertoa” helpostikki puolesta tunnista tuntiin. Koska täällä harjoittelu ei oo ihan samanlaista kuin koto-suomessa nii meillä ei ole mitään ohjaajia tai mitään vaan kuupaillaan kuka missäkin ja milloinki. Yleensä siellä missä kuvittelemme olevan eniten tekemistä tai opittavaa. Aina silloin tällöin vaihetaan paikkaa ja tietty siinä paikkojen välillä kuupaillaan.
Täällä täytyy kyllä tottua siihen että potilat hoitaa suurimmaksi osaksi itsensä ja tai sitten läheiset hoitavat heidän. Hoitajat laittavat vaan lääkkeitä, kanyylejä, tikkejä yms. Koska on kyseessä vain pienen kylän sairaala, on potilaista oikeastaan melkeinpä puute. Ainakin ”operaatiohuoneessa”. Päivä saattaa helpostikki kulua ootellessa potilaita uhreiksi. Nii ja ”päivä” tarkoittaa maksimissaan neljää tuntia aivan mahottoman aherruksen keskellä.
Tietty ollaan jouduttu vahingossa ja tarkotuksella tekemäänki jotaki. Ainaki lapsien itkettäminen (rokottaminen) on ollu kovasti muodissa meidän kesken. Omaksi suosikiksi on kehkeytyny operaatiohuone iha jo pelkästään sen sedän takia joka siellä yleensä häärää. On nimittäin sellainen setä joka on jotenki uskomattoman viksu ja nerokas. Tässä luettelo ko. herran nerokkuuksista (mitä ei siis yleensä näe): aspiroidaan ku laitetaan jotain iv:sti tai im:sti, ei käytetäkään sitä lattialle pudonnutta ompeluneulaa enää, kerätään hei nuo tyhjät ja käytetyt nestepullot letkuineen pois ja ehkä kaikkein ylpein oon ollu siitä että hoksasi iha ite että pumpuli ei oo paras väline haavojen puhistukseen. Uskomaton mies.
No, mietitte varmaan jo että miten ihmeessä jaksetaan tätä kamalan raskasta työtahtia. Vastaus on että levätään kovasti ja luetaan kilpaa harlekiineja (myös ääneen) sekä satunnaisesti kuntoillaan. Nii ja tietty syödään säännölisesti kolme kertaa päivässä yllättävän suomalaisia ruokia, sillä mama Leena on opettanut näille kaikkia herkkuja kuten perunamuusin salat.
Pakko kirjoittaa rivi jos toinenki tästä sirkusapinana olosta. Täällä kun ollaan keskellä ei mittää, niin ihmiset ei vissii muka oo ikinä ennen nähnyt valkosta ihmistä. Ja kyttäävät siis ihan estottomasti. On harvinaisen ällöttävää ja ahistavaa ku jos omalla takapihalla ottaa aurinkoa tai tekee mitä sitten tekeekin nii aidan toisella puolella saattaa olla monipäinen yleisö vaan kyttäämässä ja osoittelemassa.. Oikeastaan joka paikassa mihi sitte meneeki löytyy kyllä yleisöä
Mennään sinne ysiksi, joskus siellä on jopa työntekijätki sillai työvalmiudessa. Useimmiten saadaan oottaa esim. ”lääkärinkiertoa” helpostikki puolesta tunnista tuntiin. Koska täällä harjoittelu ei oo ihan samanlaista kuin koto-suomessa nii meillä ei ole mitään ohjaajia tai mitään vaan kuupaillaan kuka missäkin ja milloinki. Yleensä siellä missä kuvittelemme olevan eniten tekemistä tai opittavaa. Aina silloin tällöin vaihetaan paikkaa ja tietty siinä paikkojen välillä kuupaillaan.
Täällä täytyy kyllä tottua siihen että potilat hoitaa suurimmaksi osaksi itsensä ja tai sitten läheiset hoitavat heidän. Hoitajat laittavat vaan lääkkeitä, kanyylejä, tikkejä yms. Koska on kyseessä vain pienen kylän sairaala, on potilaista oikeastaan melkeinpä puute. Ainakin ”operaatiohuoneessa”. Päivä saattaa helpostikki kulua ootellessa potilaita uhreiksi. Nii ja ”päivä” tarkoittaa maksimissaan neljää tuntia aivan mahottoman aherruksen keskellä.
Tietty ollaan jouduttu vahingossa ja tarkotuksella tekemäänki jotaki. Ainaki lapsien itkettäminen (rokottaminen) on ollu kovasti muodissa meidän kesken. Omaksi suosikiksi on kehkeytyny operaatiohuone iha jo pelkästään sen sedän takia joka siellä yleensä häärää. On nimittäin sellainen setä joka on jotenki uskomattoman viksu ja nerokas. Tässä luettelo ko. herran nerokkuuksista (mitä ei siis yleensä näe): aspiroidaan ku laitetaan jotain iv:sti tai im:sti, ei käytetäkään sitä lattialle pudonnutta ompeluneulaa enää, kerätään hei nuo tyhjät ja käytetyt nestepullot letkuineen pois ja ehkä kaikkein ylpein oon ollu siitä että hoksasi iha ite että pumpuli ei oo paras väline haavojen puhistukseen. Uskomaton mies.
No, mietitte varmaan jo että miten ihmeessä jaksetaan tätä kamalan raskasta työtahtia. Vastaus on että levätään kovasti ja luetaan kilpaa harlekiineja (myös ääneen) sekä satunnaisesti kuntoillaan. Nii ja tietty syödään säännölisesti kolme kertaa päivässä yllättävän suomalaisia ruokia, sillä mama Leena on opettanut näille kaikkia herkkuja kuten perunamuusin salat.
Pakko kirjoittaa rivi jos toinenki tästä sirkusapinana olosta. Täällä kun ollaan keskellä ei mittää, niin ihmiset ei vissii muka oo ikinä ennen nähnyt valkosta ihmistä. Ja kyttäävät siis ihan estottomasti. On harvinaisen ällöttävää ja ahistavaa ku jos omalla takapihalla ottaa aurinkoa tai tekee mitä sitten tekeekin nii aidan toisella puolella saattaa olla monipäinen yleisö vaan kyttäämässä ja osoittelemassa.. Oikeastaan joka paikassa mihi sitte meneeki löytyy kyllä yleisöä
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Terkkuja Sirisiasta
Hengissä ollaan Sirisiassa. Hirveesti ei oo ehtiny vielä tapahtua, mitä nyt on lähikapakat (kotosasti nimetty Porttolaksi ja Lorttolaksi) käyty tarkastaan, kiivetty "jylhäkalliolle" kattoo maisemia ja otettu arskaa ja levätty kunnolla ennen harjottelun alkua, jonka siis ois tarkotus alkaa huomenna (ei mitää hajua missä tai millo)
maanantai 12. lokakuuta 2009
Lottoa ravintolassa
Ravintoloista olisi paljonkin sanottavaa, mistähän aloittaisi.
1. Ruoka
Kaikki on uppopaistettua (varsinki perunat. Mikä ei oo uppopaistettua on sitkeää). Paitsi ugali. Ugali on paikallista ruokaa, maissipuuroa, jota syödään käsin. Koska sitä syödään käsin, niin ravintoloissa tarjoilija tuo pöydän ääreen kannulla lämmintä vettä ja pesuvadin että saa pestä kädet ennen ja jälkeen syöminkien ihan pöydässä. Tosin vessassa nyt harvemmin edes tulee vettä…
Ja suolaahan täällä ei esim. ranskalaisiin laiteta ollenkaan vaan sitä saa omalle lautaselle ripsiä. Monesti ruoka on aika mautonta muutenki ja ketsuppi ja chilikastike ovat ystäviämme. Se ainoa mauste mitä täällä käytetään on joku yrtti jota on sitten joka ruuassa ja ristus se tökkii.
2. Eioo vai oliko sittenki vai miten se meni
Monesti listalla olevia ruokia ei ole tilapäisesti tarjolla ainesten puuttumisen takia. Samasta syystä kahtena eri päivänä sama ruoka voi olla ihan erilaista. Monesti myöskään listalla ei ole sellaista mitä oikeasti saa, sitä vaan pitää osata tilata. Tietenkään mitään niitä herkullisia ruokia, mitä ruokalistan kuvissa on, ei ole tarjolla tai jos on, niin ne huijaavat enemmän kuin Hesburgerin mainokset. Myös ruuan nimi saattaa hämätä: suklaakakku olikin yllättäen tiikerikakku. ”There is some chokolate in that.”
3. Jännä nähä mitä tulee
Vaikka tilaisit kaverin kanssa erin aterian, saatat saada nokkas eteen silti samanlaisen aterian kuin kaverilla. Kaikenlaiset erikoistoiveet on aika kinkkisiä vaikka aina niitä henkilökunta haluaa toteuttaa. Niin kuin vaikka että nokan eteen ei tuotaisi kalaa, vaikka annokseen kuuluisi kala, niin et saa mitään muuta kuin sitä kalaa. Tai jos tilaat jonkun annoksen pelkästään pekonin takia niin lautaselta puuttuu se pekoni. ”Ai tää oliki tällasta” on aika monesti pöydässä kuultu lause. Aika monesti myös joku annos jää tulematta kokonaan tai se pitää pyytää erikseen uudelleen.
4. Separate bills
Koska me suomalaiset ollaan niin nuukaa sakkia, niin halutaan maksaa ruuat erikseen. Siis niin että jokainen maksaa omansa. No tämä tietenkin aiheuttaa aina erikseen säätämistä ja värkkäämistä. Guest housella meille on kehitetty oma listasysteemi, jossa ruuat tilataan nimillä ja lasku tulee kans nimellä. Tarjoilijaraukat osaa jo meidän nimet ulkoa.
5. Vaihtorahat
Täällä sitä ei ketä tahansa päästetä kassalle. Kassan takana on kasööri joka antaa vaihtorahat. Tarjoilijat yleensä vaan ottaa rahat, vie ne kassalle ja tuo vaihtorahat. Joskus vaihtorahat tulee yhteisenä, vaikka laskut oliski erilliset.
Koko maksuoperaatioon kuluu yleensä helposti puolisen tuntia. Tietenkin laskut ja vaihtorahat pitää itse laskea ja tarkistaa vielä uusiksi koska tässä(kin) asiassa poloisilta mzunguilta yritetään huijata rahaa.
1. Ruoka
Kaikki on uppopaistettua (varsinki perunat. Mikä ei oo uppopaistettua on sitkeää). Paitsi ugali. Ugali on paikallista ruokaa, maissipuuroa, jota syödään käsin. Koska sitä syödään käsin, niin ravintoloissa tarjoilija tuo pöydän ääreen kannulla lämmintä vettä ja pesuvadin että saa pestä kädet ennen ja jälkeen syöminkien ihan pöydässä. Tosin vessassa nyt harvemmin edes tulee vettä…
Ja suolaahan täällä ei esim. ranskalaisiin laiteta ollenkaan vaan sitä saa omalle lautaselle ripsiä. Monesti ruoka on aika mautonta muutenki ja ketsuppi ja chilikastike ovat ystäviämme. Se ainoa mauste mitä täällä käytetään on joku yrtti jota on sitten joka ruuassa ja ristus se tökkii.
2. Eioo vai oliko sittenki vai miten se meni
Monesti listalla olevia ruokia ei ole tilapäisesti tarjolla ainesten puuttumisen takia. Samasta syystä kahtena eri päivänä sama ruoka voi olla ihan erilaista. Monesti myöskään listalla ei ole sellaista mitä oikeasti saa, sitä vaan pitää osata tilata. Tietenkään mitään niitä herkullisia ruokia, mitä ruokalistan kuvissa on, ei ole tarjolla tai jos on, niin ne huijaavat enemmän kuin Hesburgerin mainokset. Myös ruuan nimi saattaa hämätä: suklaakakku olikin yllättäen tiikerikakku. ”There is some chokolate in that.”
3. Jännä nähä mitä tulee
Vaikka tilaisit kaverin kanssa erin aterian, saatat saada nokkas eteen silti samanlaisen aterian kuin kaverilla. Kaikenlaiset erikoistoiveet on aika kinkkisiä vaikka aina niitä henkilökunta haluaa toteuttaa. Niin kuin vaikka että nokan eteen ei tuotaisi kalaa, vaikka annokseen kuuluisi kala, niin et saa mitään muuta kuin sitä kalaa. Tai jos tilaat jonkun annoksen pelkästään pekonin takia niin lautaselta puuttuu se pekoni. ”Ai tää oliki tällasta” on aika monesti pöydässä kuultu lause. Aika monesti myös joku annos jää tulematta kokonaan tai se pitää pyytää erikseen uudelleen.
4. Separate bills
Koska me suomalaiset ollaan niin nuukaa sakkia, niin halutaan maksaa ruuat erikseen. Siis niin että jokainen maksaa omansa. No tämä tietenkin aiheuttaa aina erikseen säätämistä ja värkkäämistä. Guest housella meille on kehitetty oma listasysteemi, jossa ruuat tilataan nimillä ja lasku tulee kans nimellä. Tarjoilijaraukat osaa jo meidän nimet ulkoa.
5. Vaihtorahat
Täällä sitä ei ketä tahansa päästetä kassalle. Kassan takana on kasööri joka antaa vaihtorahat. Tarjoilijat yleensä vaan ottaa rahat, vie ne kassalle ja tuo vaihtorahat. Joskus vaihtorahat tulee yhteisenä, vaikka laskut oliski erilliset.
Koko maksuoperaatioon kuluu yleensä helposti puolisen tuntia. Tietenkin laskut ja vaihtorahat pitää itse laskea ja tarkistaa vielä uusiksi koska tässä(kin) asiassa poloisilta mzunguilta yritetään huijata rahaa.
Kaupat ja kojut
Tällaiselle supermarketteihin ja länsimaisiin erikoisliikkeisiin tottuneelle tämä täkäläinen kauppakulttuuri on yksi mysteeri.
Joka paikassa on jätemuovilla tai aaltopellillä katettuja kojuja joissa myydään milloin mitäkin; kankaita, hedelmiä tai ruokaa. Lisäksi tietyistä paikoista löytää aina tietyt ihmiset tarjoamassa palveluitaan. Esimerkiksi tässä guest housen kadunkulmassa on aina mies korjaamassa kenkiä ja toisessa päässä tietä naiset myy hedelmiä.
Monesti kauppaan mennessä ei voi olla oikein edes varma mitä siellä myydään. Samassa kaupassa saatetaan myydä hajuvesiä ja naamarasvaa ja ruuvimeisseleitä ja that’s it. Vaatekaupoissa tosin yleensä on vain vaatteita, paitsi ilmeisesti myös jonkunlaisia ompelupalveluita on tarjolla koska monesti kaupassa tai sen edessä joku ompelee poljettavalla Singerillä. Samoin elektroniikkaliikkeet on elektroniikkaliikkeitä. Paitsi että niissä myydään myös (piraatti)levyjä.
Omiaan sekoittaman käsitystä siitä, mitä missäkin myydään, on täkäläinen tapa maalata (sponssirahan takia) seinä tai koko talo jonkun firman väreillä ja mainoksilla. Paikallinen puhelinoperaattori Safaricom (maksettu mainos!) koristaa vihreällä värillä ja logollaan joka toisen talon seinää. Vaikka liikkeen seinä olis maalattu Safarocomin väreillä ja logolla, niin se ei tarkoita että liikkeestä välttämättä saisi raaputusarpoja (Selvennys: ostetaan siis lappu josta raavitaan esiin numero, joka lähetetään yhteen tiettyyn numeroon ja näin saadaan puheaikaa), joilla ladataan puhelimeen puheaikaa. Sen sijaan niitä ässäarpoja myydään mitä ihmeellisemmissä paikoissa: kauppojen kassoilla, jossakin työnnettävässä kärryssä kadulla, guest housen respassa… Lisäksi kerralla yhdestä arvasta ladattava määrä on yleensä aika pieni: 20-100 shillinkiä (20 senttiä – 1 euro). Me kun soitellaan ja viestitellään Suomeen niin 500 ja 1000 shillingin arvat on yhtä harvassa kuin oikeiden ässäarpojen voittoarvat. Ei sillä, saahan sen 1000 shillinkiä ladattua niistä 20 shillingin lapuistaki, mutta niitä vaan pitää raapia kynnet verillä. Myös mokkulan puheajan lataaminen tapahtuu näitä luontoarpoja rappaamalla. Ihana ostaa kerrankin tällaisia aina voittaa –arpoja, ainakin rahan meno on taattu.
Monesti kaupoissa myydään eioota, mutta ollaan kyllä heti valmiita hankkimaan kaivattu tarveaine seuraavaksi päiväksi. Valkoiset on toivottuja asiakkaita. Rahan takia. Hinnatki on monesti mzungu-hintoja meille. Tytöille tarjottiin tänään kangasta 1000 shillingillä (n. 10 euroa). Itse maksoin samanlaisesta 130 shillinkiä (n. 1,30 euroa). Tinkiä täällä saa ja pitää (paitsi marketeissa) ja etenki valkoisena saa melkein nauraa paskaisesti lähtöhinnalle. Tinkiminen vaan on välillä vähän hankalaa kun ei oikein tiedä mikä on järkevä hinta mistäkin täällä, mutta jos ehdottaa itse hinnaksi lähtöhinnasta puolta tai neljäsosaa niin on kai oikeilla jäljillä.
Jos erehtyy koskemaan jotakin tavaraa missä tahansa liikkeen tapasessa (koskee myös kojuja) se ollaan heti laittamassa pussiin ja myymässä hirveellä riistohinnalla. Kojuissa pelkkä katsominenki saattaa riittää tähän aktiin. Ja tosiaan kaikki laitetaan pusseihin, ostippa sitte purkkapaketin tai jäätelön (iha niinku sitä vois kulettaa johonki ilman että se heti sulaa). Jossain tapauksissa eri tavarat laitetaan omiin pusseihinsa, kuten wc-paperi omaan ja se pussi sitte pussiin missä on jotain muuta. Marketeissa on pusseihin pakkaajat jotka pakkaa salaman vauhdilla kaikki jollet huuda tarpeeksi nopeasti, että et tarvi kyseistä palvelua. On muute nopeita jätkiä. Pussit valmiina heti ku etes kattoo kassaan päin.
Kassoista on pakko sanoa vielä sen verran että palvelu on niin hidasta että oikeen kyrsii. Eihän sitä työtä tietenkään voi tehdä niin että tavarat vaan piipattaisiin lukijan läpi ja sanottaisiin loppusumma ja annettaisiin vaihtorahat. Samalla jutellaan naapurikassan tai pakkaajan kanssa ja homma tapahtuu hitaasti harkiten. Lisäksi jos asiakas sattuu olemaan joku serkun miniän kummi (niinku tietenki aina sattuu kun minä olen seuraava asiakas sen sulavan jäätelöni kans) niin sen kanssa jutellaan pitkät rimpsut ja kysellään naapurin kissanki kuulumiset.
Joka paikassa on jätemuovilla tai aaltopellillä katettuja kojuja joissa myydään milloin mitäkin; kankaita, hedelmiä tai ruokaa. Lisäksi tietyistä paikoista löytää aina tietyt ihmiset tarjoamassa palveluitaan. Esimerkiksi tässä guest housen kadunkulmassa on aina mies korjaamassa kenkiä ja toisessa päässä tietä naiset myy hedelmiä.
Monesti kauppaan mennessä ei voi olla oikein edes varma mitä siellä myydään. Samassa kaupassa saatetaan myydä hajuvesiä ja naamarasvaa ja ruuvimeisseleitä ja that’s it. Vaatekaupoissa tosin yleensä on vain vaatteita, paitsi ilmeisesti myös jonkunlaisia ompelupalveluita on tarjolla koska monesti kaupassa tai sen edessä joku ompelee poljettavalla Singerillä. Samoin elektroniikkaliikkeet on elektroniikkaliikkeitä. Paitsi että niissä myydään myös (piraatti)levyjä.
Omiaan sekoittaman käsitystä siitä, mitä missäkin myydään, on täkäläinen tapa maalata (sponssirahan takia) seinä tai koko talo jonkun firman väreillä ja mainoksilla. Paikallinen puhelinoperaattori Safaricom (maksettu mainos!) koristaa vihreällä värillä ja logollaan joka toisen talon seinää. Vaikka liikkeen seinä olis maalattu Safarocomin väreillä ja logolla, niin se ei tarkoita että liikkeestä välttämättä saisi raaputusarpoja (Selvennys: ostetaan siis lappu josta raavitaan esiin numero, joka lähetetään yhteen tiettyyn numeroon ja näin saadaan puheaikaa), joilla ladataan puhelimeen puheaikaa. Sen sijaan niitä ässäarpoja myydään mitä ihmeellisemmissä paikoissa: kauppojen kassoilla, jossakin työnnettävässä kärryssä kadulla, guest housen respassa… Lisäksi kerralla yhdestä arvasta ladattava määrä on yleensä aika pieni: 20-100 shillinkiä (20 senttiä – 1 euro). Me kun soitellaan ja viestitellään Suomeen niin 500 ja 1000 shillingin arvat on yhtä harvassa kuin oikeiden ässäarpojen voittoarvat. Ei sillä, saahan sen 1000 shillinkiä ladattua niistä 20 shillingin lapuistaki, mutta niitä vaan pitää raapia kynnet verillä. Myös mokkulan puheajan lataaminen tapahtuu näitä luontoarpoja rappaamalla. Ihana ostaa kerrankin tällaisia aina voittaa –arpoja, ainakin rahan meno on taattu.
Monesti kaupoissa myydään eioota, mutta ollaan kyllä heti valmiita hankkimaan kaivattu tarveaine seuraavaksi päiväksi. Valkoiset on toivottuja asiakkaita. Rahan takia. Hinnatki on monesti mzungu-hintoja meille. Tytöille tarjottiin tänään kangasta 1000 shillingillä (n. 10 euroa). Itse maksoin samanlaisesta 130 shillinkiä (n. 1,30 euroa). Tinkiä täällä saa ja pitää (paitsi marketeissa) ja etenki valkoisena saa melkein nauraa paskaisesti lähtöhinnalle. Tinkiminen vaan on välillä vähän hankalaa kun ei oikein tiedä mikä on järkevä hinta mistäkin täällä, mutta jos ehdottaa itse hinnaksi lähtöhinnasta puolta tai neljäsosaa niin on kai oikeilla jäljillä.
Jos erehtyy koskemaan jotakin tavaraa missä tahansa liikkeen tapasessa (koskee myös kojuja) se ollaan heti laittamassa pussiin ja myymässä hirveellä riistohinnalla. Kojuissa pelkkä katsominenki saattaa riittää tähän aktiin. Ja tosiaan kaikki laitetaan pusseihin, ostippa sitte purkkapaketin tai jäätelön (iha niinku sitä vois kulettaa johonki ilman että se heti sulaa). Jossain tapauksissa eri tavarat laitetaan omiin pusseihinsa, kuten wc-paperi omaan ja se pussi sitte pussiin missä on jotain muuta. Marketeissa on pusseihin pakkaajat jotka pakkaa salaman vauhdilla kaikki jollet huuda tarpeeksi nopeasti, että et tarvi kyseistä palvelua. On muute nopeita jätkiä. Pussit valmiina heti ku etes kattoo kassaan päin.
Kassoista on pakko sanoa vielä sen verran että palvelu on niin hidasta että oikeen kyrsii. Eihän sitä työtä tietenkään voi tehdä niin että tavarat vaan piipattaisiin lukijan läpi ja sanottaisiin loppusumma ja annettaisiin vaihtorahat. Samalla jutellaan naapurikassan tai pakkaajan kanssa ja homma tapahtuu hitaasti harkiten. Lisäksi jos asiakas sattuu olemaan joku serkun miniän kummi (niinku tietenki aina sattuu kun minä olen seuraava asiakas sen sulavan jäätelöni kans) niin sen kanssa jutellaan pitkät rimpsut ja kysellään naapurin kissanki kuulumiset.
Normi päivä Kakamegassa
Aikatauluun on merkitty tunnit alkavaksi kello 8. Paikkaa tai opettajaa ei luonnollisestikaan ole. Siispä herätään puol kasiksi aamupalalle ja raahaudutaan paikalliselle sotelle juuri kasiksi kysymerkki pään päällä. Hyvällä tuurilla löytyy ajoissa joku joka tietää missä kyseinen tunti mahtaa olla.
Kun luokka löytyy, meidän erotellaan eripuolille luokaa nii että ei vahinkossakaan voida puhua keskenämme. Häviäjä on se joka joutuu ärsyttävimmän tyypin viereen. Siinä sitte napoteaan ja harrastetaan samaa small talkkia joka kerta: ”eikö sua palele ku täällä on nii kylmä”, ”miten voit juoda kylmää vettä ku on nii kylmä”, ”miten te tarkenette siellä suomessa” tai mun henkilökohtanen suosikki ”mitä tykkäät Kakamegasta”. Oi joi ja tietty kaikille pitää erikseen yrittää selittää suomalainen sairaanhoitajan koulutusohjelma.
Ku ollaa aikamme napotettu nii selviää että kyseessä ei sinäänsä edes ole mikään luento vaan tässä odotetaan opettajaa jotta voitais pitää koe. Hyödyttää siis iha kympillä. Sitte vielä yleensä käy niin että opettaja ei edes ole tulossa, mutta onneksi täällä on sellainen itseohjautuva opiskelumetodi että voi tehdä tehtäviä sitä opettajaa odotellessa (sama ku oottelis joulupukkia). Ei ymmärretä miksi kukaan suostuiu siihe että tekee tehtäviä siinä odotellessa että jospa se opettaja joskus tulis ku ne vois oikeestaa tehä kotonaki. Vielä ku oikeestaa nämä ei tee ees tehtäviä vaan napottaa samanlailla ku mekin.
Sosionomit kerto, että täällä on myös toisenlainen opeiskelumetodi, jossa opettaja lausuu ja oppilaat kirjottaa sanasta sanaan ylös.
Siis superhyödyttäviä tunteja kaiken kaikkiaan ollu, ku molemmat pitemmällä olevien tunnit ovat ollut sitä että on odotettu tenttia mitä ikinä ei tullutkaan.. Ekalla kerralla nämä pitivät swahilinkielisen kokouksen asiasta ja me vaa katottii toisamme ja kirjoteltii päiväkirjaa ja muka välillä yritettii keskustellakki ja leikkiä kiinnostunutta. Ja nyt sitte tänään taas kirjoteltii päiväkirjaa muttei kyllä jääty sinne napottaan, eikä ees esitetty kiinostuneita. Helpostikki voi käydä että suunnitellut tunnin tilalle tuleeki jälleen kerran luento kenian terveyspalvelu järjestelmästä. Yleensä kun nämä yleishyödyttävät luennot päättyy, meillä on puoli päivää kuljeskeluun ja lötväilyyn kunnes taas kokonnutaan päivällä tänne guest houseen swahilin ja kulttuurin tunneille. Tänäänki pidettiin tuossa puutarhassa swahilin tunti missä itse swahilia opiskeltiin ehkä 10 minuuttia ja loppuaika puhuttii iha kaikesta kurittamisesta vankiloihin.
Niin huvittavaa, että siinä alussa hehkutettii hulluna siitä, mitä kaikkea meille on lykätty ”lukujärjestykseen”, mutta loppujen lopuksi näistä on toteutunut hyvällä tuurilla ehkä murto-osa. Nyt on kyllä alkanut pikkuhiljaa jo tekeminen loppumaan, niin että päivät kulutetaan usein kaupungilla lorvimalla tai syömällä golf-hotellilla (menee helpostikki pariki tuntia siinä hommassa, vaikka söis vaan leivän), nettikahvila on myös aikamoinen suomalaisten hengailumekka missä lähes jokapäivä istutaan tuntitolkulla, mutta raskiihan sitä just ja just maksaa yhden shillingin (1 sentti) minuutilta. Ollaan siellä nii paljo että pidetää varmaa yksistään koko puljua pystyssä.
Vapaa päivät (mitä on nyt kyllä ollu) kuluu niinki rankasti kuin grillaamalla ittiä altaalla tai ostoksilla. Rankkaa on. Varsinki sillon ku vahingossa hikoilee, joutuu kokoaja miettiin tarvittavan nesteytyksen määrää.
Kun luokka löytyy, meidän erotellaan eripuolille luokaa nii että ei vahinkossakaan voida puhua keskenämme. Häviäjä on se joka joutuu ärsyttävimmän tyypin viereen. Siinä sitte napoteaan ja harrastetaan samaa small talkkia joka kerta: ”eikö sua palele ku täällä on nii kylmä”, ”miten voit juoda kylmää vettä ku on nii kylmä”, ”miten te tarkenette siellä suomessa” tai mun henkilökohtanen suosikki ”mitä tykkäät Kakamegasta”. Oi joi ja tietty kaikille pitää erikseen yrittää selittää suomalainen sairaanhoitajan koulutusohjelma.
Ku ollaa aikamme napotettu nii selviää että kyseessä ei sinäänsä edes ole mikään luento vaan tässä odotetaan opettajaa jotta voitais pitää koe. Hyödyttää siis iha kympillä. Sitte vielä yleensä käy niin että opettaja ei edes ole tulossa, mutta onneksi täällä on sellainen itseohjautuva opiskelumetodi että voi tehdä tehtäviä sitä opettajaa odotellessa (sama ku oottelis joulupukkia). Ei ymmärretä miksi kukaan suostuiu siihe että tekee tehtäviä siinä odotellessa että jospa se opettaja joskus tulis ku ne vois oikeestaa tehä kotonaki. Vielä ku oikeestaa nämä ei tee ees tehtäviä vaan napottaa samanlailla ku mekin.
Sosionomit kerto, että täällä on myös toisenlainen opeiskelumetodi, jossa opettaja lausuu ja oppilaat kirjottaa sanasta sanaan ylös.
Siis superhyödyttäviä tunteja kaiken kaikkiaan ollu, ku molemmat pitemmällä olevien tunnit ovat ollut sitä että on odotettu tenttia mitä ikinä ei tullutkaan.. Ekalla kerralla nämä pitivät swahilinkielisen kokouksen asiasta ja me vaa katottii toisamme ja kirjoteltii päiväkirjaa ja muka välillä yritettii keskustellakki ja leikkiä kiinnostunutta. Ja nyt sitte tänään taas kirjoteltii päiväkirjaa muttei kyllä jääty sinne napottaan, eikä ees esitetty kiinostuneita. Helpostikki voi käydä että suunnitellut tunnin tilalle tuleeki jälleen kerran luento kenian terveyspalvelu järjestelmästä. Yleensä kun nämä yleishyödyttävät luennot päättyy, meillä on puoli päivää kuljeskeluun ja lötväilyyn kunnes taas kokonnutaan päivällä tänne guest houseen swahilin ja kulttuurin tunneille. Tänäänki pidettiin tuossa puutarhassa swahilin tunti missä itse swahilia opiskeltiin ehkä 10 minuuttia ja loppuaika puhuttii iha kaikesta kurittamisesta vankiloihin.
Niin huvittavaa, että siinä alussa hehkutettii hulluna siitä, mitä kaikkea meille on lykätty ”lukujärjestykseen”, mutta loppujen lopuksi näistä on toteutunut hyvällä tuurilla ehkä murto-osa. Nyt on kyllä alkanut pikkuhiljaa jo tekeminen loppumaan, niin että päivät kulutetaan usein kaupungilla lorvimalla tai syömällä golf-hotellilla (menee helpostikki pariki tuntia siinä hommassa, vaikka söis vaan leivän), nettikahvila on myös aikamoinen suomalaisten hengailumekka missä lähes jokapäivä istutaan tuntitolkulla, mutta raskiihan sitä just ja just maksaa yhden shillingin (1 sentti) minuutilta. Ollaan siellä nii paljo että pidetää varmaa yksistään koko puljua pystyssä.
Vapaa päivät (mitä on nyt kyllä ollu) kuluu niinki rankasti kuin grillaamalla ittiä altaalla tai ostoksilla. Rankkaa on. Varsinki sillon ku vahingossa hikoilee, joutuu kokoaja miettiin tarvittavan nesteytyksen määrää.
lauantai 10. lokakuuta 2009
YÖelämä
Paikka: Huone 102, tuttuvallisemmin sairastupa.
Tunnelma: odottava
Terveyden tila: Mahat kiertää kilpaa rallia, yksi kuumeilee ja toisen jalat on ruvilla
Toinen herää neljästi yössä ottamaan särkylääkettä ja käy säännöllisesti yskimässä vessassa (molemmilla päillä). Yö siis alkaa sitten ku koiradisco alkaa. Vaatetta on käytössä melkeimpä enemmän ku suomessa koska palelee (siis täällä saunassa) ja vieressä köllöttää kaksi kappaletta kuumemittareita. Voittaja on se joka antaa korkeamman lukeman.
Toinen malttaa aamuun asti ja käy sitten lähettämässä omat terveisensä Mr. Hankeylle ja päivällä sitten tasottaa tilannetta telomalla jalkansa astumalla laattojen väliin (joka on noin 20 cm) ja suoraan ojaan, siis toinen jalka vaginaa myöten siellä laattojen välissä. Ei nolo ollenkaan.
Täällä sairastuvalla on porukka sairastanut enemmän kuin muut yhteensä, asukkaiden mielestä huone on kirottu, kanssamatkustajien mielestä on vain kyse karmasta. Kysympähän vain että mitä me ollaan muka taas tehty hä? Ollaan iha tuon paikallisen yksityissairaalan kanta-asiakkaita ja toisella on jopa suora numero sairaalan johtavalle lääkärille. Tänään tämä lääkäri yritti jo vihjailla että eikö me voitais jo jatkaa matkaa jonku toisen vastuulle. Vois alkaa kerään leimoja alennuskorttiin. Jumankekka.
Teemabiisi: Ikävä lokakuu
Tunnelma: odottava
Terveyden tila: Mahat kiertää kilpaa rallia, yksi kuumeilee ja toisen jalat on ruvilla
Toinen herää neljästi yössä ottamaan särkylääkettä ja käy säännöllisesti yskimässä vessassa (molemmilla päillä). Yö siis alkaa sitten ku koiradisco alkaa. Vaatetta on käytössä melkeimpä enemmän ku suomessa koska palelee (siis täällä saunassa) ja vieressä köllöttää kaksi kappaletta kuumemittareita. Voittaja on se joka antaa korkeamman lukeman.
Toinen malttaa aamuun asti ja käy sitten lähettämässä omat terveisensä Mr. Hankeylle ja päivällä sitten tasottaa tilannetta telomalla jalkansa astumalla laattojen väliin (joka on noin 20 cm) ja suoraan ojaan, siis toinen jalka vaginaa myöten siellä laattojen välissä. Ei nolo ollenkaan.
Täällä sairastuvalla on porukka sairastanut enemmän kuin muut yhteensä, asukkaiden mielestä huone on kirottu, kanssamatkustajien mielestä on vain kyse karmasta. Kysympähän vain että mitä me ollaan muka taas tehty hä? Ollaan iha tuon paikallisen yksityissairaalan kanta-asiakkaita ja toisella on jopa suora numero sairaalan johtavalle lääkärille. Tänään tämä lääkäri yritti jo vihjailla että eikö me voitais jo jatkaa matkaa jonku toisen vastuulle. Vois alkaa kerään leimoja alennuskorttiin. Jumankekka.
Teemabiisi: Ikävä lokakuu
perjantai 9. lokakuuta 2009
Vittu! Obaman mumetsu!
Ei oo siis niinku totta! Päästii tännää käymää Obaman (se on se herrasmies joka on hyvin ruskettunu ja assuu siella valkosessa talossa jossai tuolla rapakon tuolla puolen) mumetsun luona. Haluttiinko ME sinne? Ei. Kysyttinkö meiltä? Ei.
No mutta Into (swahilin ope, nimettiin suomalaisella nimellä luonteen mukasesti) oli päättäny omin nokkineen että me iha ehottomasti halutaan päästä mummon luo, koska oha se melkonen julkkis näillä huudeilla. Taitaa olla kovin nimi sitte näitten juoksijoitten jotka silloin tällöin kirmailee olumpialaisissa ja jossai.
No nii. Tietenki se mumetsu, tuttavallisemmin mama Obama ei asu missää valtatien varrella vaan jossai iha pusikossa savimajojen keskellä helvetinmoisessa lukaalissa kahden kalkkunan ja parin aseistetun kytän vartoimana. Siispä sinne päästäksemme meidän suuniteltu reitti piteni yllätäen parilla tunnilla. Lisättäköön tähän että edes Into ei ollut kovinkaan varma missä mama majailee vaan vähä hakuammunnalla mentii ja tietenki kenialaisittain iha ilmottamatta.. kellekään.Ei meille, ei mamalle, ei edes muille opettajille (jotka oli siis mukana). Parasta oli ehkä se ku meijä mukaa änkes jotain paikallisia jotka kiitteli koko matkan meitä siitä että ME OLTIIN HALUTTU SINNE ( yeah right) ja että nyt ne pääsi sillä siivellä pällistelemään sitä emäntää.
Sitte ite asiaan. Mumetsu oli siis tosiaa parin vartion takana. Siellä se istuskeli puutarha jakkarassa valmiina kuin mikäkin näyttelypatsas. Ei siis tullut kovinkaa suurena yllätysenä vieraskirja, joka oli joku miljoonasivunen ja mihi piti tietty omat tiedot ja terveiset laittaa. Oliha siellä ”matkamuistomyymäläkin”. Melko rankasti brändätty mummeli.
Mumetsun kans vatkattiin kättä ja juteltiin pitkät ripsut swahiliksi ja oltiin ihan että sawasawa! Otettiin yhteiskuvia ja luonnollisesti jokaisesta kättelystä kuvat erikseen. Lahjaksi mamalle vietiin tietenki rahhaa. Ja lopuksi rukoiltiin pelastusta meidän syntisille ja Kakamegan yöelämässä ryvetetyille sieluille.
Huomas kyllä taas miten me suomalaiset suhtaudutaan tuollaseen ihmisten kotiin änkeemiseen eri tavalla ku nämä täkäläiset. Me oltiin viimeseen asti tuota reissua vastaan ja hävettiin silmät päästämme että lähtään jotaki ihmistä kattomaan ku jotaki näyttelyesinettä. Noh, häpeä vähän helpotti ku tajuttiin että siellä käy kaikki muutki tollot sitä mumetsua pällistelemässä. Mutta silti! Ällöttävää tuollanen ihmisten tuotteistaminen.
p.s. Reikä lattiassa –huussi oli vähän pettymys, mutta totta kai seki asiaan kuuluvasti merkattiin omaan reviiriin kuuluvaksi ja vieläpä sotkematta varpusparvella kinttuja.
torstai 8. lokakuuta 2009
Edelleen hengissa
Taalla sita taas ollaan, samassa hikisessa nettikahvilassa. Yritin ladata kuvia mutta taalla on viela hitaampi ku meidan mokkulalla niin ei jaksannu.
Tarkeimmat kuulumiset talla viikolla on se etta ollaan edelleen hengissa. Mulla oli malaria, viela tanaan pitaa ottaa laaketta. Luulin etta mulla on vaan normaali flunssa ku kurkku oli kipea eika kuumekaan noussut kunnolla. Lihaksia kolotti... Leena sano etta oireet voi olla erilaiset ku on estolaakityksella ja kavin laakarissa ja ilmeisesti ne niita parasiitteja siela veressa naki koska anto laakkeet. Tanaan olo on jo lahes normaali ku jaksoin lahta kylilleki.
Illalla oli tarkotus lahta kaymaan paikallisessa kapakassa... suunnitelmahan ehtii muttua viela miljoona kertaa ennen iltaa, mutta ainaki yritys on kova. Huomenna viedaan yks meista Kisumuun ja kaydaan samalla kattelemassa mestoja siella.
Elina
Tarkeimmat kuulumiset talla viikolla on se etta ollaan edelleen hengissa. Mulla oli malaria, viela tanaan pitaa ottaa laaketta. Luulin etta mulla on vaan normaali flunssa ku kurkku oli kipea eika kuumekaan noussut kunnolla. Lihaksia kolotti... Leena sano etta oireet voi olla erilaiset ku on estolaakityksella ja kavin laakarissa ja ilmeisesti ne niita parasiitteja siela veressa naki koska anto laakkeet. Tanaan olo on jo lahes normaali ku jaksoin lahta kylilleki.
Illalla oli tarkotus lahta kaymaan paikallisessa kapakassa... suunnitelmahan ehtii muttua viela miljoona kertaa ennen iltaa, mutta ainaki yritys on kova. Huomenna viedaan yks meista Kisumuun ja kaydaan samalla kattelemassa mestoja siella.
Elina
Viikko takana, 11 edessä
style="font-family: trebuchet ms;" rel="themeData" href="file:///C:%5CDOCUME%7E1%5CCLIENT%5CLOCALS%7E1%5CTemp%5Cmsohtmlclip1%5C01%5Cclip_themedata.thmx">
Herranjumala että on ollu kiirettä. Tuntuu ku ois ollu jo ainaki kuukauden täällä.
Touhut ekalla viikolla top 5
1. Syöminen ja juominen
Aina on hyvä aika syödä. Ollaan syöty tän majatalon ruokalista alustaloppuun ja takasin ja erityisesti hedelmäsalaatista on muodostunut yleinen hitti jota onki menny joku 10 kiloa per nokka, ku sitä tilaa tyyliin joka aterialla. Hedelmäsalaatissa on vieläpä ihan oikeesti tuoreita hedelmiä eikä semmonen tölkki hedelmäsalaatti mitä te köyhät siellä suomessa joudutte kestämään. Ollaan jo antauduttu ihan paikallisten herkkujen, kuten ugalin (joka on siis maissijauhosta tehtyä vähän puuromaista einestä) armoille. Ugaliahan kuuluu luonnolisesti syödä käsin, jotenkuten odottaa saattaa niin tämän ensimmäisen viikon jälkee lähes kaikkien maha on heittänyt häränpyllyä.
Viihdytämme itseämme iltaisin ja usein myös päivisin miettimällä seuraavaa ateriaa ja sitä, mitähän sitä tällä kertaa ottais. Vaihtoehdot on ainaki melkeinpä ulkomuistissa.
Paikallinen olut, Tusker, maistuu hyvältä suomalaisessa suussa. Aika mieto ja maukas lager. Sitä menee lähes joka aterialla ihan jo edullisen hinnan, eli jollai eurolla saa puoli litraa, usein jopa alle eurolla. Maltettii vissii jopa kaks ekaa päivää odottaa ennenku antauduttiin Tuskerin armoille, ja sekin joutu kolmiolääkityksestä. Ensimmäiset taisivat korkata jo heti Nairobiin laskeuduttuamme. Siis ei me kuitenkaa sillai mitenkää suomalaisittain litratolkulla juoda olutta vaikka se halpaa onki. Lähinnä ruuan kanssa ja joskus rentoutumisen merkeissä.
Vesi. Vettä menee helposti joku 2-3 litraa päivässä. Raahataan kaupasta aina viiden litran tonkissa vettä ja kaadellaan siitä sitten pikkupulloihin ja kannetaan mukana aina vähintään litraa. Ravintolassa kuitenkin tulee helpommin tilattua limsaa (halpaa!) tai olutta koska veteenki VOI kyllästyä.
2. Sairastaminen
Jokainen tuntuu vuorollaan potevan jotakin tautia. Ensin mulla oli joku pöpö, sitten lähes kaikilla maha sekasin ja nyt Elinalla malaria. Aamuisin aina vaihdellaan infoa vatsan tilasta ja ruumiinlämmöstä aina hiertymiin ja uniin asti. Että ei iha turha oo se ”how are you”-fraasi täälläpäi. Jokainen varmaa on joutunu jo lepäileen jossai vaiheessa.
”Malaria is just of being in Kenya”, niinku daktari Elinalle sano. Mahatauti tuntuu kuuluvan yhtä oleellinen osa.
3. Pakoilu
Kuten sanottu, paikalliset yrittää mahuttaa meille joka väliin jotain ohjelmaa, jopa vapaapäiville. Niinpä joudumme välillä hieman pakoilemaan heitä. Puhelin ”unohtuu” huoneeseen joten eihän siihe voi silloin myös vastata. Aika monesti on myös sovellettu ”mulla on ennalta sovittua menoa” -taktiikkaa.
Ei siinä, etteikö olis tarpeeksi vaivalloista pakoilla yliopiston porukaa, joudutaan myös pakoileen paikallisia miehiä, jotka ovat heti yhden kerran nähtyään siis ihan in love ja nakupenda. Täällä vaikutuksen tekemiseen tuntuu riittävän valkoinen ihoväri (ja täkäläisittäin paksu lompakko). Jostain syystä paistetaan väkijoukosta kuin kenialainen lumihangesta. Haastavaksi pakoilusta tekee myös sen, että vaikka täällä Kakamegassa on yhtä paljon porukkaa ku koko suomessa, nii lähestulkoo aina tullee joku tuttu kaupungilla vastaan.
4. Koulu
Tähän mennessä ainoat järkevät luennot ovat olleet swahilia, eli sitte suomeen tullessa sisi tutaongea kiswahili nzuri, eli siis iha tosi kaameaa suomi-swahilia. Ollaan me käyty jo parilla ihan omanki alan luennoilla mutta jotenki ne ei oo antanu oikein mitään koska ollaa vaan pölähetty paikalle kesken tunnin ja ollaan jo käyty aikalailla ne asiat mitä nyt ainakin tähän mennessä on tullu. Ammattiopintojen ja kiswahilin lisäksi meillä on myös kenian kulttuuri-opintoja missä tuli esimerkiksi tänään ilmi se että aina on hyvä teeaika, silla täkäläiset ovat ylpeitä teestään ja muita tärkeitä juttuja kenialaisesta kulttuurista. Kenialaisittain meidän luentoja tietysti vaihellaan ja siirrellään ja perutaan ihan miten sattuu niin ettei kukaan lopulta tiedä missä pitäis olla ja milloin. Ja kaikkien luentojen välissä on ainakin joku tunnin tauko, joskus jopa kolmen. Eli voi olla silleen että aamulla on yksi luento ja iltapäivällä toinen. Siinä välillä on sitte vapaa pakoileen.
5. Esittelykierrokset
Kaikki on kokoajan esittelemässä jotaki paikkaa. Eikä me oikeen viititä sanoa että evvk, ku joku tohkeissaan esittelee yliopistoa vaikka areenalla olis menossa härkätaistelu (tästä pitää kertoa joskus lisää). Viikonloppuna meidän swahilin opettaja olis viemässä meitä Barak Obaman isoäidin kotiin kylään. Ja tänään hyvä jos pääsi sairaalaan niin että ei mukaan tukkeutunu täkäläiset opettajat auttamaan. Nämä on niin huolissaan meidän viihtymisestä ettei tosi. Ykski kysy että onko meille tosiaan ok, että joudutaan olemaan iltasin keskenään guest housessa.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Kakamega city
Pitkin kylää ja kaupunkia teiden reunukset ovat täynnä roskaa, että ei taida olla täällä se koirankakkojen keräys ihan suurin huolenaihe. Teidenvarsilla on jos jonkinlaista kojua jossa myydään milloin mitäkin. Kojut on kasattu yhteen siitä mitä on löydetty, hyvällä tuurilla jopa autopellistä. Kirjaimellisesti pistetty kaksi keppiä pystyyn ja katoksi ja ehkä jopa seiniksi sitä mitä saa.
Teillä kulkee ristiin rastiin pyörätakseja kelloja pirisyttäen joiden tiellä olematta oleminen oli jo haaste sinänsä. Tuntuu olevan niin ettei täällä paljo kävellä paikasta toiseen, sen verran monta kertaa tarjottiin joko auto tai pyörä kyytiä. Mitään virallisia tai edes epävirallisia kävelyteitä ei todellakaan ole, vaan kävelytien erottaa pyörätiestä siitä että se on hankalakulkusempi.
Meidän lähin supermarket jolla on joku nimi, jota meistä kukaan ei muista, koska marketin seinässä lukee OMO isommalla kuin liikkeen oma nimi,on ehkä yksi omituisemmista näyistä. Liike on niin sisältä kuin ulkoakin vuorattu omo-tuotteilla ja omo-kylteillä. Olo on kuin astuisi valtavaan OMOn palvonta areenalle. Ei sitten tiedä onko se vaan niin hyvä sponsori vai oikeesti joku jumala täälläpäin. Siksipä siis sanomme tuttavallisesti kyseistä markettia Omoksi. Oheessa kuvaa ja videota
Marketti muutoin muistuttaa suomalaisia supermarketteja paitsi työvoimaa on joku kuusinkertanen määrä: kassoilla, tiskeillä, pakkaamassa ja tietty liikkeessä myös kulkemassa ympäriinsä. Ei voinut mitenkään tietää onko joku asiakas vai työntekijä, koska monillakaan mitään virallista työasua ei ollut. Vaikka kaupasta löytyikin kolmea miljoonaa erilaista kokoa omoa, niin yllättäen aurinkorasvaa tai aftersunia on aika turha metsästää. Iloisena yllätyksenä löytyi myös hiusvärejä. Vaikka Omo on täkäläisittäin todellinen supermarketti niin kooltaan se vastasi suomalaisittain jotain kahden k:n markettia.
Osuttiin Omoon juuri sähkökatkoksen aikaa joten otsalampun turvin yritimme metsästää itsellemme muistivihkoja. Oli melkoinen näky kun säkkipimeällä käytävällä näkyy vain joukko kalpeanaamaisia suomalaisia otsalampun kanssa sekä ympärillä ihmettelevän näköisiä kenialaisia.
Täällä on myös tori missä myydään niin eläviä kuin grillattujakin hyönteisiä ruokailumielessä sekä tietty hedelmiä, kankaita, vaatteita, kattiloita, kauhoja, mausteita, viidakkoveitsiä, kanoja yms. Tänään käytiin ostaan sieltä huiveja olkapäiden ja pään suojaksi. Yhdestä huivista joutui maksamaan jotakuinkin alle euron, hirveetä kiskontaa siis :D Huomaa että alkaa jo ajatella siihen tyyliin, että ”ku se on nii halpaa nii sama ostaa”. Tori on ehkä neljä kertaa oulun torin kokonen ja kojut ovat ihan vieri vieressä ja haju on jälleen kerran.. mielenkiintoinen
Kenialaisuus
Hulluutta on täällä.
Aikakäsitys:
Mehän suomalaiset ollaan totuttu elämään kellon mukaan ja olemaan ajoissa paikalla. Täällä ei ihan niin ole. Esimerkiksi avajaisseremonian oli tarkoitus alkaa 8.30, mutta kenialaisittain tapahtuma alkoikin jotakin puolitoista tuntia myöhemmin, ja tietty venyi sitten myös jotakuinkin yhtä kauan suunniteltua pitempään. Pikkuhiljaa alkaa tottumaan siihen että täkäläisillä ei todellakaan ole kiire mihinkään eikä täällä edes pahoitella sitä, jos aikataulusta ollaan jäljessä. Saa aina miettiä, että jos jonkun on tarkoitus alkaa johonkin tiettyyn aikaan niin monelta se oikeasti alkaa.
Alkaa pikkuhiljaa raivostuttaman se, että kun itse täsmällisenä suomalaisena on hyvissä ajoin paikalla, niin joutuu sitten odottelemaan ja pyörittelemään peukaloita. On siis herännyt ihan turhan aikaisin. Sekös ainakin allekirjoittanutta kyrsii.
Vieraanvaraisuus:
Täällä pörrää lähestulkoon jatkuvasti joku ympärillä varmistaen että kaikki on varmasti hyvin ja että kaikki mahdolliset toiveemme ja tarpeemme ovat tyydytetyt. Aamupalalla on aika joku herrasmies laittamassa sinulle murot kulhoon ja hedelmät lautaselle jollet ole tarpeeksi ripeä tehdäksesi sen itse. Että melkeinpä pureskellaan ruoka valmiiksi.
Täällä siis yksi setä hankki jopa Santulle puhelimen että voivat pitää sitten yhteyttä ja oli kai se ilmeisesti tarjonnut omaa konettaan ja ilmaista nettiä tietenkin. Nyt kun itse ollut vähän sairaana niin kaikki tulee tyyliin pitämään kädestä kiinni ja vaativat saattajan joka paikkaan ja vaativat käymään lääkärissä yms.
Tämä yliopiston porukka on buukannu meidän päivät täyteen erilaisia ohjelmia sairaalakierroksista swahilin tunteihin. Ohjelmaa saattaa helposti olla aamu ”kahdeksasta” ilta ”viiteen”. Hehän olisivat ihan tosi huonoja isäntiä jos eivät tarjoaisi meille kaikkea mahollista maan ja taivaan väliltä. Ainakin omasta mielestään. Kovasti tuntuvat olevan huolissaan siitä että onko meillä nyt tarpeeksi ohjelmaa ja yrittävät mahuttaa vielä lisääkin kiinnosti eli ei. Ymmärtäähän sen että he haluavat että saatais mahdollisimman paljon irti tämän reilun parin viikon aikana mutta illalla on kyllä aika sippi ja vapaapäivät on harvinaista herkkua.
Muut outoudet:
Täällähän kaikki juodaan taskulämpimänä. Siis ihan kaikki maidosta kaljaan. Lämmintä maitoa käytetään siis niin janoon kuin kahviinkin. Kahvi on siis superkuumaa. Jos tilaat jotain juotavaa, niin pitää aina erikseen pyytää se kylmänä koska muuten se tuodaan lämpimänä. Paikallisten mielestä kylmä juominen pistää paleleen. Joo ei hirveesti huoleta täällä reilun 25 asteen lämmössä pieni viilennys.
Ruoka on todella kuivaa. Läskistä ja mehukkuudesta ei ole merkkiäkään. Ja ruoka on tehty käsillä syötäväksi joten monesti esimerkiksi kanasta ei saa mitään irti normaaleilla työkaluilla. Ruoka on myös usein aika mautonta, tai ainakin suolatonta. Suomalaisen paras kaveri onkin suolapurkki ja chili-soosi.
Aikakäsitys:
Mehän suomalaiset ollaan totuttu elämään kellon mukaan ja olemaan ajoissa paikalla. Täällä ei ihan niin ole. Esimerkiksi avajaisseremonian oli tarkoitus alkaa 8.30, mutta kenialaisittain tapahtuma alkoikin jotakin puolitoista tuntia myöhemmin, ja tietty venyi sitten myös jotakuinkin yhtä kauan suunniteltua pitempään. Pikkuhiljaa alkaa tottumaan siihen että täkäläisillä ei todellakaan ole kiire mihinkään eikä täällä edes pahoitella sitä, jos aikataulusta ollaan jäljessä. Saa aina miettiä, että jos jonkun on tarkoitus alkaa johonkin tiettyyn aikaan niin monelta se oikeasti alkaa.
Alkaa pikkuhiljaa raivostuttaman se, että kun itse täsmällisenä suomalaisena on hyvissä ajoin paikalla, niin joutuu sitten odottelemaan ja pyörittelemään peukaloita. On siis herännyt ihan turhan aikaisin. Sekös ainakin allekirjoittanutta kyrsii.
Vieraanvaraisuus:
Täällä pörrää lähestulkoon jatkuvasti joku ympärillä varmistaen että kaikki on varmasti hyvin ja että kaikki mahdolliset toiveemme ja tarpeemme ovat tyydytetyt. Aamupalalla on aika joku herrasmies laittamassa sinulle murot kulhoon ja hedelmät lautaselle jollet ole tarpeeksi ripeä tehdäksesi sen itse. Että melkeinpä pureskellaan ruoka valmiiksi.
Täällä siis yksi setä hankki jopa Santulle puhelimen että voivat pitää sitten yhteyttä ja oli kai se ilmeisesti tarjonnut omaa konettaan ja ilmaista nettiä tietenkin. Nyt kun itse ollut vähän sairaana niin kaikki tulee tyyliin pitämään kädestä kiinni ja vaativat saattajan joka paikkaan ja vaativat käymään lääkärissä yms.
Tämä yliopiston porukka on buukannu meidän päivät täyteen erilaisia ohjelmia sairaalakierroksista swahilin tunteihin. Ohjelmaa saattaa helposti olla aamu ”kahdeksasta” ilta ”viiteen”. Hehän olisivat ihan tosi huonoja isäntiä jos eivät tarjoaisi meille kaikkea mahollista maan ja taivaan väliltä. Ainakin omasta mielestään. Kovasti tuntuvat olevan huolissaan siitä että onko meillä nyt tarpeeksi ohjelmaa ja yrittävät mahuttaa vielä lisääkin kiinnosti eli ei. Ymmärtäähän sen että he haluavat että saatais mahdollisimman paljon irti tämän reilun parin viikon aikana mutta illalla on kyllä aika sippi ja vapaapäivät on harvinaista herkkua.
Muut outoudet:
Täällähän kaikki juodaan taskulämpimänä. Siis ihan kaikki maidosta kaljaan. Lämmintä maitoa käytetään siis niin janoon kuin kahviinkin. Kahvi on siis superkuumaa. Jos tilaat jotain juotavaa, niin pitää aina erikseen pyytää se kylmänä koska muuten se tuodaan lämpimänä. Paikallisten mielestä kylmä juominen pistää paleleen. Joo ei hirveesti huoleta täällä reilun 25 asteen lämmössä pieni viilennys.
Ruoka on todella kuivaa. Läskistä ja mehukkuudesta ei ole merkkiäkään. Ja ruoka on tehty käsillä syötäväksi joten monesti esimerkiksi kanasta ei saa mitään irti normaaleilla työkaluilla. Ruoka on myös usein aika mautonta, tai ainakin suolatonta. Suomalaisen paras kaveri onkin suolapurkki ja chili-soosi.
Yhis eli hikoilun syvin olemus
Pehis, tihis, reisis ja yhis eli hikoilun syvin olemus
Täällä on kuuma, se ei olekaan mitään urbaanilegendaa. Aurinko paistaa puolilta päivin suoraan pään päältä ja on polttavan kuuma. Ensimmäinen meistä poltti itsensä jo ensimmäisenä päivänä reilussa vartissa. Puolen päivän seutuvilla olisikin tällaisen mzungun suotavaa peittää itseään sen verran että ei näyttäisi vartin kuluttua keitetyltä ravulta, mutta jos lämmintä on lähemmäs kolmekymmentä astetta, niin houkutus tehdä päinvastoin on valtava. Hiki valuu ja on tukalaa. Vaikka majapaikasta on keskustaan ehkä kymmenen minuutin matka, niin vettä menee puoli litraa suuntaansa. Varjossa onneksi on siedettävää. Sitten taas kun aurinko laskee, niin holotna tulee ja vauhdilla, lämpö putoaa laakista alle kahdenkymmenen.
Paikalliset eivät muuten harrasta lämpömittareita, joten kaikki lämpötilat ovat arvioita. Kait se on heille niin selviö, että päivällä on kuuma, auringossa vielä kuumempi ja kun tulee pimeä, niin on kylmä.
Täällä on nyt sadekausi, mikä tuli tänään hyvin selväksi. Olimme juuri lähdössä Omosta kotiin kun taivas alkoi näyttää siltä että vettä tulee kohta. Ja kun sitä tulee, niin sitä kans tulee eikä ripistele, minkä myös huomasimme. Ehdimme puoliväliin matkaa kun alkoi sataa. Vettä tuli kaatamalla ja tiet, joista pienemmät ja suurempienkin kävelyyn tarkoitetut pientareet ovat punaista multaa, muuttuivat hetkessä liejuksi jota pitkin liukastelimme.
Taisimme herättää vähän huomiota juostessamme kohti kotia kaatosateessa. Vähän väliä joku huuteli katoksesta että tulkaa tänne suojaan. Kovin pitkäksi aikaa ei suojaan kuitenkaan arvannut jäädä kun ei tiennyt yhtään kuinka pitkään sade jatkuu. Juoksimme sitten kotiin jonkun talvisodan hengen mukaisesti. Majapaikan piha oli muuttunut kuralammikoksi ja sähköt menivät poikki sateen takia.
Elina
Täällä on kuuma, se ei olekaan mitään urbaanilegendaa. Aurinko paistaa puolilta päivin suoraan pään päältä ja on polttavan kuuma. Ensimmäinen meistä poltti itsensä jo ensimmäisenä päivänä reilussa vartissa. Puolen päivän seutuvilla olisikin tällaisen mzungun suotavaa peittää itseään sen verran että ei näyttäisi vartin kuluttua keitetyltä ravulta, mutta jos lämmintä on lähemmäs kolmekymmentä astetta, niin houkutus tehdä päinvastoin on valtava. Hiki valuu ja on tukalaa. Vaikka majapaikasta on keskustaan ehkä kymmenen minuutin matka, niin vettä menee puoli litraa suuntaansa. Varjossa onneksi on siedettävää. Sitten taas kun aurinko laskee, niin holotna tulee ja vauhdilla, lämpö putoaa laakista alle kahdenkymmenen.
Paikalliset eivät muuten harrasta lämpömittareita, joten kaikki lämpötilat ovat arvioita. Kait se on heille niin selviö, että päivällä on kuuma, auringossa vielä kuumempi ja kun tulee pimeä, niin on kylmä.
Täällä on nyt sadekausi, mikä tuli tänään hyvin selväksi. Olimme juuri lähdössä Omosta kotiin kun taivas alkoi näyttää siltä että vettä tulee kohta. Ja kun sitä tulee, niin sitä kans tulee eikä ripistele, minkä myös huomasimme. Ehdimme puoliväliin matkaa kun alkoi sataa. Vettä tuli kaatamalla ja tiet, joista pienemmät ja suurempienkin kävelyyn tarkoitetut pientareet ovat punaista multaa, muuttuivat hetkessä liejuksi jota pitkin liukastelimme.
Taisimme herättää vähän huomiota juostessamme kohti kotia kaatosateessa. Vähän väliä joku huuteli katoksesta että tulkaa tänne suojaan. Kovin pitkäksi aikaa ei suojaan kuitenkaan arvannut jäädä kun ei tiennyt yhtään kuinka pitkään sade jatkuu. Juoksimme sitten kotiin jonkun talvisodan hengen mukaisesti. Majapaikan piha oli muuttunut kuralammikoksi ja sähköt menivät poikki sateen takia.
Elina
Kamadep Guest House
Selvittyämme hengissä (juuri ja juuri) bussimatkasta, pääsimme tutustumaan tulevan kahden viikon kotiimme, Kamadep Guest Houseen. Paikka on aidattu ja vartioitu ja tasoltaan yllättävän hyvä. Täkäläisittäin.
Asumme kahden hengen huoneissa. Huoneissa on (huoneesta riippuen) sängyt malariaverkoin, kaappi, pöydäntapainen (ei tosin kaikilla) ja kylpyhuone, jossa on pönttö ja suihku (jonka alla meillä ja muutamilla muilla myös amme). Suihkuun on kiinnitetty vedenlämmitin ja systeemi on kohtalaisen pelottavan näköinen.
Huoneiden kanssa oli pieniä ongelmia varmaankin kaikilla. Meillä yksi ikkuna ei mennyt kiinni, mutta korjasin tilanteen omatoimisesti jeesusteipillä malariasääskien pelossa. Marjolla ja Jennyllä yksi ikkunaruutu oli rikki (mutta ikkuna oli kuitenkin pokista auki tuuletuksen aikana. Loogista.) ja se korjattiin nakkaamalla päälle pahvi. Marjo korjasi ikkunan omatoimisesti jeesusteipillä ja annetulla pahvilla tiiviiksi malariasääskien pelossa. Joillakin ei toimi vessan pönttö, yhdestä huoneesta puuttuu istuinrengas pöntöstä (tämä tosin on niin pieni valituksen aihe että on siinä ja siinä kehtaako siitä edes valittaa). Yhteen huoneeseen oli jätetty pyyhkeiden sijasta naisten alushousut. Tilannetta ei voinut korjata omatoimisesti jeesusteipillä, vaan piti pyytää pyyhkeet henkilökunnalta.
Tämä omatoiminen korjailu ei siis johdu siitä että henkilökunta ei olisi halukasta palvelemaan, päinvastoin. Jatkuvasti ollaan kyselemässä että onko kaikki ok ja pyydetään kertomaan jos on ongelmia. Tuntuu vaan ettei kehtaa edes pyytää korjaamaan jotakin vessanpöntönrengasta, kun ei tiedä onko se edes mahdollista tässä paikassa. Ravintoloissakin palvellaan ahkerasti, yleensä ympärillä pyörii useampi ihminen joista yksi tekee sitä ja toinen tätä ja loppujen lopuksi kukaan ei tiedä onko asia hoidettu. Omatoimisesti korjailemalla homma tapahtuu siis ehkä vähän nopeammin. Ylipäätään tuntuu että joka paikassa on mahdottoman paljon henkilökuntaa ja vähän väliä kysellään onhan kaikki kunnossa. Ravintoloissa palvelu on nopeaa, paitsi jos halutaan erilliset laskut (niin kuin me tietenkin hankalina haluamme) ja vaihtorahat (odotin eilen puoli tuntia niitä) ja nokan eteen se ruoka, mikä on tilattu. Jotenkin tähän tottuu kuitenkin aika äkkiä, ei se ole enää niin justiinsa jos vähän joutuu odottamaan.
Hiljaista hetkeä täällä guest housessa ei ole. Puhe kuuluu alhaalta, linnut ja etenkin kukko aloittavat kovat bileet heti kun auringon ensimmäisen säde kajastaa joskus viiden maissa aamulla, illalla meitä viihdyttää takapihan koiralauma ja kovinta mekkalaa pitää suomalainen opiskelijalauma. Ehkä tilaamme ravintolassa täällä kukkoa, tiedä vaikka se olisi tuo takapihan kukko joka lahdattaisiin lautaselle. Lisäys: Saatiin tietää että kukot on arvokkaita täällä eikä oo kovin viisasta laukoa vitsejä niiden nirhaamisesta. Kiva tietää tässä vaiheessa ku on jo vihjaillu hotellin managerille että lahdataan kukko.
Elina
Asumme kahden hengen huoneissa. Huoneissa on (huoneesta riippuen) sängyt malariaverkoin, kaappi, pöydäntapainen (ei tosin kaikilla) ja kylpyhuone, jossa on pönttö ja suihku (jonka alla meillä ja muutamilla muilla myös amme). Suihkuun on kiinnitetty vedenlämmitin ja systeemi on kohtalaisen pelottavan näköinen.
Huoneiden kanssa oli pieniä ongelmia varmaankin kaikilla. Meillä yksi ikkuna ei mennyt kiinni, mutta korjasin tilanteen omatoimisesti jeesusteipillä malariasääskien pelossa. Marjolla ja Jennyllä yksi ikkunaruutu oli rikki (mutta ikkuna oli kuitenkin pokista auki tuuletuksen aikana. Loogista.) ja se korjattiin nakkaamalla päälle pahvi. Marjo korjasi ikkunan omatoimisesti jeesusteipillä ja annetulla pahvilla tiiviiksi malariasääskien pelossa. Joillakin ei toimi vessan pönttö, yhdestä huoneesta puuttuu istuinrengas pöntöstä (tämä tosin on niin pieni valituksen aihe että on siinä ja siinä kehtaako siitä edes valittaa). Yhteen huoneeseen oli jätetty pyyhkeiden sijasta naisten alushousut. Tilannetta ei voinut korjata omatoimisesti jeesusteipillä, vaan piti pyytää pyyhkeet henkilökunnalta.
Tämä omatoiminen korjailu ei siis johdu siitä että henkilökunta ei olisi halukasta palvelemaan, päinvastoin. Jatkuvasti ollaan kyselemässä että onko kaikki ok ja pyydetään kertomaan jos on ongelmia. Tuntuu vaan ettei kehtaa edes pyytää korjaamaan jotakin vessanpöntönrengasta, kun ei tiedä onko se edes mahdollista tässä paikassa. Ravintoloissakin palvellaan ahkerasti, yleensä ympärillä pyörii useampi ihminen joista yksi tekee sitä ja toinen tätä ja loppujen lopuksi kukaan ei tiedä onko asia hoidettu. Omatoimisesti korjailemalla homma tapahtuu siis ehkä vähän nopeammin. Ylipäätään tuntuu että joka paikassa on mahdottoman paljon henkilökuntaa ja vähän väliä kysellään onhan kaikki kunnossa. Ravintoloissa palvelu on nopeaa, paitsi jos halutaan erilliset laskut (niin kuin me tietenkin hankalina haluamme) ja vaihtorahat (odotin eilen puoli tuntia niitä) ja nokan eteen se ruoka, mikä on tilattu. Jotenkin tähän tottuu kuitenkin aika äkkiä, ei se ole enää niin justiinsa jos vähän joutuu odottamaan.
Hiljaista hetkeä täällä guest housessa ei ole. Puhe kuuluu alhaalta, linnut ja etenkin kukko aloittavat kovat bileet heti kun auringon ensimmäisen säde kajastaa joskus viiden maissa aamulla, illalla meitä viihdyttää takapihan koiralauma ja kovinta mekkalaa pitää suomalainen opiskelijalauma. Ehkä tilaamme ravintolassa täällä kukkoa, tiedä vaikka se olisi tuo takapihan kukko joka lahdattaisiin lautaselle. Lisäys: Saatiin tietää että kukot on arvokkaita täällä eikä oo kovin viisasta laukoa vitsejä niiden nirhaamisesta. Kiva tietää tässä vaiheessa ku on jo vihjaillu hotellin managerille että lahdataan kukko.
Elina
Matka Kakamegaan
Lento Lontoosta Nairobiin oli Nairobissa tiistaiaamuna kuuden aikaan. Jo viisumijonossa tutustuimme paikalliseen jonotuskulttuuriin, kun ensin viisi vanhusta pukattiin meidän ohi ja sen jälkeen vielä muutama muu ”kiireisempi” änkesi edelle.
Hengailimme tiistain iltapäivälentoon asti Nairobin kentän lähellä. Joku sanoi minulle, että lentokentät ovat kaikki samanlaisia, mutta ei, ei todellakaan. Jomo Kenyatta International Airport on Kenian suurin lentokenttä, mutta melko vaatimaton silti. Terminaalien määrästä ei ole mitään tietoa, mutta ei todellakaan samaa sarjaa kuin muiden pääkaupunkien kentät.
Nairobista jatkoimme pienellä koneella Eldoretiin. Eldoret International Airport oli vielä vähemmän kansainvälisen kentän näköinen kuin Nairobin kenttä. Hallin katto oli pystytetty metallipalkkien varaan, mutta ei ollut varsinaisesti seinissä kiinni. Koska Eldoretissa satoi, myös hallissa satoi. Suurimpiin vuotopaikkoihin oli ripoteltu sankkoja ja vateja. International…
Kentällä oli vastassa yliopiston (Masande Muliro University of Science and Technology) väkeä noin viisitoista, opettajia ja opiskelijoita. Hallissa kaikui täkäläisten naisten Jili jili jili jili –ilohuuto, kun he näkivät Mama Leenan. Meidät kaikki kukitettiin ja halattiin ja käteltiin ja laukut otettiin kantoon. Osan porukasta olimme tavanneet jo keväällä Oulussa ja heidän kanssa oltiin kuin parhaita ystävyksiä. Kenialainen vieraanvaraisuus iski toden teolla jurojen suomalaisten kasvoille.
Meidät ohjattiin pihalle kohti pientä bussia. Väkeä oli paljon ja laukkuja vielä enemmän ja olin jo varma, että emme tule mahtumaan bussiin. Kuitenkin isäntäväki pakkasi laukut näppärästi ja meidät perään. Urpo-Jaana sai ansaitsemansa paikan laukkuhyllyllä, missä sen metalliputket kolisivat hyllyn rautoja vasten koko matkan Kakamegaan asti. Matkan aluksi rukoiltiin, loppupuolella ymmärsimme me suomalaisetkin jo hyvin miksi.
Matka itsessään on ihan oma lukunsa. Ensinnäkin, tiet ovat ihan uskomattomia. Suomessa sellaisia ei ole missään. Ei missään. Edes metsätiet eivät ole tuossa kunnossa kuin täällä tuo ”päätie”. Koko ajan on tärinää ja kolistusta ja vähän väliä kunnon hyppyri, johon ajaminen iskee selkärangan nikamista ainakin pari murskaksi. Matkan piti kestää Leenan mukaan noin puolitoista tuntia, tien kunnosta riippuen, istuimme bussissa varmaan lähemmäs kolme tuntia jatkuvassa tärinässä ja kolinassa väsyneinä kahden päivän matkustamisesta. Tietenkin kuski ajoi kuin hullu, niin kuin täällä ilmeisesti on tapana. Tiellä ajetaan vähiten möykkyisellä kohdalla, oli se sitten kummassa reunassa tahansa. Kun vastaan tulee auto, välkytellään valoja ja vilkkuja ja väistetään viime hetkellä. Autot eivät kulje kuulemma kuin kahdeksaa kymppiä, mutta kotosuomessa tuollaisilla teillä ei ajettaisi kolmea kymppiä lujempaa. Tosin Suomessa tuollaisilla teillä ei ajettaisi.
Matkan aikana V-käyrä alkoi olla melkoisen saturoitunut. Varmaan oltaisiin käännytty jo kotiin, ellei se olisi edellyttänyt uutta matkaa kolisevassa bussissa. Kulttuurisokki iski voimalla päälle ja mietitytti toden teolla onko tämä nyt muka sen kaiken arvoista.
Elina
Hengissa ollaan!
Hengissa ollaan taalla paassa. Tiina osti paikallisen mokkulan ja on tarkotus paivitella teksteja tanne, niita on valmiina vaikka kuinka. Ei vaan eilen jaksettu.. Taalla tahtoo iltasin vasyttaa ku paivat on monesti taynna ohjelmaa ku kaikki haluaa esitella meille paikkoja.
Ollaan nyt siis Kakamegassa, lahtaan taalta Sirisiaan 16. paiva. Paivat menee yliopistolla luennoilla (ammattiaineita vahan mauksi, muuten Kenian kulttuuria ja suahilia) ja illalla ei pimealla enaa juuri viitsi liikkua... Heratetaan huomiota joka paikassa missa vaan kaydaan, taalla ei juuri muita valkosia nay ja ku kuletaan kylilla, koko ajan kuuluu How are you ja Mzungu (tarkottaa valkoihosta) ja Hello. Miehet on vahan liikaaki peraan, vaan ei kait pitas valittaa ku ongelma on painvastanen ku kotomaassa ,)
Ja joo, lamminta on. Nyt on puolipaiva niin varmaan 25 asteen huitteilla. Kuuma on koko ajan ja takalaiset juo kaikki limukat ja kaljatki taskulamposena... Eilen sai sentaan jatskia.
Meilla on molemmilla kenialaiset numerot. Kaytetaan valilla suomen liittymaaki paalla etta silla saa yhteyden.
Elina
Ollaan nyt siis Kakamegassa, lahtaan taalta Sirisiaan 16. paiva. Paivat menee yliopistolla luennoilla (ammattiaineita vahan mauksi, muuten Kenian kulttuuria ja suahilia) ja illalla ei pimealla enaa juuri viitsi liikkua... Heratetaan huomiota joka paikassa missa vaan kaydaan, taalla ei juuri muita valkosia nay ja ku kuletaan kylilla, koko ajan kuuluu How are you ja Mzungu (tarkottaa valkoihosta) ja Hello. Miehet on vahan liikaaki peraan, vaan ei kait pitas valittaa ku ongelma on painvastanen ku kotomaassa ,)
Ja joo, lamminta on. Nyt on puolipaiva niin varmaan 25 asteen huitteilla. Kuuma on koko ajan ja takalaiset juo kaikki limukat ja kaljatki taskulamposena... Eilen sai sentaan jatskia.
Meilla on molemmilla kenialaiset numerot. Kaytetaan valilla suomen liittymaaki paalla etta silla saa yhteyden.
Elina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)