Lento Lontoosta Nairobiin oli Nairobissa tiistaiaamuna kuuden aikaan. Jo viisumijonossa tutustuimme paikalliseen jonotuskulttuuriin, kun ensin viisi vanhusta pukattiin meidän ohi ja sen jälkeen vielä muutama muu ”kiireisempi” änkesi edelle.
Hengailimme tiistain iltapäivälentoon asti Nairobin kentän lähellä. Joku sanoi minulle, että lentokentät ovat kaikki samanlaisia, mutta ei, ei todellakaan. Jomo Kenyatta International Airport on Kenian suurin lentokenttä, mutta melko vaatimaton silti. Terminaalien määrästä ei ole mitään tietoa, mutta ei todellakaan samaa sarjaa kuin muiden pääkaupunkien kentät.
Nairobista jatkoimme pienellä koneella Eldoretiin. Eldoret International Airport oli vielä vähemmän kansainvälisen kentän näköinen kuin Nairobin kenttä. Hallin katto oli pystytetty metallipalkkien varaan, mutta ei ollut varsinaisesti seinissä kiinni. Koska Eldoretissa satoi, myös hallissa satoi. Suurimpiin vuotopaikkoihin oli ripoteltu sankkoja ja vateja. International…
Kentällä oli vastassa yliopiston (Masande Muliro University of Science and Technology) väkeä noin viisitoista, opettajia ja opiskelijoita. Hallissa kaikui täkäläisten naisten Jili jili jili jili –ilohuuto, kun he näkivät Mama Leenan. Meidät kaikki kukitettiin ja halattiin ja käteltiin ja laukut otettiin kantoon. Osan porukasta olimme tavanneet jo keväällä Oulussa ja heidän kanssa oltiin kuin parhaita ystävyksiä. Kenialainen vieraanvaraisuus iski toden teolla jurojen suomalaisten kasvoille.
Meidät ohjattiin pihalle kohti pientä bussia. Väkeä oli paljon ja laukkuja vielä enemmän ja olin jo varma, että emme tule mahtumaan bussiin. Kuitenkin isäntäväki pakkasi laukut näppärästi ja meidät perään. Urpo-Jaana sai ansaitsemansa paikan laukkuhyllyllä, missä sen metalliputket kolisivat hyllyn rautoja vasten koko matkan Kakamegaan asti. Matkan aluksi rukoiltiin, loppupuolella ymmärsimme me suomalaisetkin jo hyvin miksi.
Matka itsessään on ihan oma lukunsa. Ensinnäkin, tiet ovat ihan uskomattomia. Suomessa sellaisia ei ole missään. Ei missään. Edes metsätiet eivät ole tuossa kunnossa kuin täällä tuo ”päätie”. Koko ajan on tärinää ja kolistusta ja vähän väliä kunnon hyppyri, johon ajaminen iskee selkärangan nikamista ainakin pari murskaksi. Matkan piti kestää Leenan mukaan noin puolitoista tuntia, tien kunnosta riippuen, istuimme bussissa varmaan lähemmäs kolme tuntia jatkuvassa tärinässä ja kolinassa väsyneinä kahden päivän matkustamisesta. Tietenkin kuski ajoi kuin hullu, niin kuin täällä ilmeisesti on tapana. Tiellä ajetaan vähiten möykkyisellä kohdalla, oli se sitten kummassa reunassa tahansa. Kun vastaan tulee auto, välkytellään valoja ja vilkkuja ja väistetään viime hetkellä. Autot eivät kulje kuulemma kuin kahdeksaa kymppiä, mutta kotosuomessa tuollaisilla teillä ei ajettaisi kolmea kymppiä lujempaa. Tosin Suomessa tuollaisilla teillä ei ajettaisi.
Matkan aikana V-käyrä alkoi olla melkoisen saturoitunut. Varmaan oltaisiin käännytty jo kotiin, ellei se olisi edellyttänyt uutta matkaa kolisevassa bussissa. Kulttuurisokki iski voimalla päälle ja mietitytti toden teolla onko tämä nyt muka sen kaiken arvoista.
Elina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti