Lentokenttä elämää

Hoplaa! Istumme tässä ryhmämme kanssa porttimme edessä odottamassa että kello kävis neljä ja päästäis ilmaan. Oli huippukiva yllätys saapua aamulla Oulun lentokentälle ja huomata että siellähän olivat tulevat asuinkumppanini Elina, Jenny ja Marjo, meni odottaminen ja panikointi huomattavasti mukavammin.
Helsinkiin saavuttua tytöt kiltisti pakottivat syömään ja pitivät huolta että otin Lariamit, mutta hyvä niin, sillä nyt olo jo paljon parempi ja rauhottunukki oon jo vähän. Seuraavalle lennolle ajateltiin ottaa matkapahoinvointilääkeet. -Tiina-

Hoplaa, hengissä siis ollaan. Oulu-Helsinki väli oli koneessa vähän huonoa elämää tällä matkapahoinvoivalla ihmisellä, mutta muuten olo on ok. Ei tarvinut itkastakaan ku kerran. Porukka alkaa olla pikkuhiljaa kasassa ja Lontoosta Nairobiin mennään kaikki samalla koneella. Nassuun matkapahoinvointilääkettä ja koneessa toivottavasti vähän unta, viime yön kukkuminen tuntuu. -Elina-

Seuraavat kuulumiset Keniasta

Viimeinen ilta Suomessa

No niin, huomenna se lähtö sitten on.

Joku kysyi minulta aamulla, että miten meinasin käyttää viimeisen päivän. Koska minua kiinnostavat aina tällaiset asiat, kerron nyt miten olen tämän päivän käyttänyt.

Nukuin pitkään kahden päivän läksiäisten väsymystä pois.
Nautin aamiaista höystettynä Lariamilla (malarian estoon tarkoitettu lääke, otetaan kerran viikossa. Tämän lääkkeen takia blogin toinen kirjoittaja Tiina on ihan pönttö sekaisin.).
Tein vaihtoon liittyvät tehtävät loppuun (vitsillä vielä viikolla heitin että en varmaan saa niitä ennen sunnuntaita tehtyä).
Kävin isin kanssa minulle ajokauden viimeisen, ehkä kauden parhaan, moottoripyörälenkin ihanilla mutkateillä.
Edelliseen liittyen pakkasin kauniin kypäräni ja ajopukuni haikein mielin varastoon.
Lähettelin tämän blogin osoitetta ihmisille sähköpostilla. Yritin muistaa hoitaa myös kaikki muut maililla hoidettavat rästihommat.
Vähän niiskutin pää äitin sylissä.
Unohdin halata pikkusiskoa, harmittaa vietävästi.
Pöllin toiselta siskolta oman kukkaroni takaisin reissua varten.
Laitoin kolmen kuukauden vuokrat ja postin käännöt maksuun.
Juttelin naamakirjassa ja mesessä monen monen kaverin kanssa ja ikävöin jo etukäteen. Itkaisin vähän lisää kun joku kertoi tyhmiä vitsejä (enkä tällä kertaa sen takia että vitsit olivat niin huonoja).

Nyt ei ole enää juuri hommia. Suihku (viimeinen ties kuinka moneen päivään, en tiedä millaiset asuinolot meillä on Kakamegassa, jossa olemme ensimmäiset pari viikkoa), kamat rinkkaan ja unta.

Ilmoitelkaa itsestänne ystävät ja vihamiehet (mutta ei verottaja eikä perintätoimistot) vaikka tekstareilla tai tänne blogiin. Outoa, että muiden elämä jatkuu vaikka minä lähden reissuun, mutta yrittäkää nyt joten kuten pärjätä.

-Elina-

Lisätty kirjoittaja, minä en syö pampameja

Väärinkäsityksen selventämiseksi kerrottakoon, että blogia kirjoittaa nyt Elinan lisäksi myös matkakumppani Tiina. Tiedä vaikka saatas tekstejä reissun päältäki paremmin nettiin ku on kaks kirjottajaa.

Lähinnä halusin siis selventää tämän asian siksi että kellekään ei jää sellaista kuvaa että MINUN jännitykseni olisi edennyt niin pahaksi yhdessä päivässä, että olisi tarvetta diapamille (ja jos on, niin se johtuu delirium tremensiksestä). Minähän olen rauhallinen ja tasapainoinen ihminen.

-Elina-

Lähtö lähenee ja päivät lyhenee

Tänään on.. *tarkistaa* hyi kamalaa, jo torstai! Lähtö on kokoaja lähempänä. Eilen piti jo mennä kerjäämään pahinpaan paniikkiin jotain rauhottavaa, sain sykettä alentavaa ja yhden Diapamin sunnuntaille ja maanantaille puolitettavaksi. Jännitys on vienyt mut mattoon iha sata nolla.
Jos lähtö jännitys ei ole vielä tarpeeksi paha nii minua jännitttää myös oma jännittäminen, pelkään että pyörryn kentälle. Onneksi Elina on siellä läpsimässä mua. Lisättäköön tähän vielä että malarialääkitys tekee mulle tepposia väsyttämällä mua ja huonontamalla oloa. Hurraa vaan.

Tavarat pitäis raahata varastoon lauantaina. Ei mitää tietoo missä yövyn sitte maanantaihin asti. Hyi, jännittää. Ei sillai lentäminen pelota, eikä siellä pärjääminen vaan lähteminen, jotenki sillee.

Katson huolestuneena omaa matkalaukkua. Alan selvästikki akkailemaan sillä olen pakannut koko laukun täytee ja jopa useamman parin kenkiä mitä varmaa kukaan minut tunteva ei uskoisi. Tekisi mieli kokoaja raakata tavaraa pois, mutta sen sijaan keksin jatkuvasti jotain mitä voi vielä tarvita. Äh, ottalamppuki puuttuu vielä.

Neljä päivää aikaa - viime hetken paniikki

Kamat pakattu - check
Lääkkeet ostettu - check
Malarialääkitys aloitettu - check
Kämppä vuokrattu - check
Blogi perustettu - check

Lähtöön on nyt siis neljä kokonaista päivää aikaa. Tapojeni vastaisesti olen tehnyt listoja tehtävistä asioista: pakkauslista, paperisotalista, ostoslista... Nyt listojen asiat on tehty ja Suomessa hoidettavana on enää pari hassua juttua. Paniikki kasvaa. Minusta on tullut toivoton jahkaaja ja en saa mitään aikaiseksi (verrattuna normaaliin huikeaan tehokkuuteeni). Vaihtoon liittyvien koulutehtävien tekeminen tuntuu ylivoimaiselta ja pientenkin asioiden päättäminen mahdottomalta. Onko tämä joku yleinen pre-exchange-stress-syndrome?

Vielä muutama päivä sitten olin rauhallinen eikä juuri mikään stressannut. Nyt kun lähtö lähenee, tekeminen vähenee ja on aikaa ajatella (ja stressata), olen sietämätön. Arvelinkin, että stressaamattomuus on paha enne.

Meitä on Keniaan lähdössä siis yksitoista sosiaali- ja terveysalan opiskelijaa: sairaanhoitajia, kätilöitä, sosionomeja ja optometristi. Suurin osa suorittaa Keniassa opintoihin kuuluvia harjoitteluja Sirisiassa ja sen lähistöllä länsi-Keniassa. Tunnen entuudestaan porukasta muutaman, mutta eiköhän kolmen kuukauden aikana tulla tutuiksi puolin ja toisin. Yksi stressinaiheeni liittyykin siihen, että oman hurmaavan persoonani ansiosta saan sukset ristiin puolen porukan kanssa jo Heathrowlla.

Ylipäätään minua stressaavat aivan epäolennaiset asiat. Ei se, sairastunko malariaan tai se, etten vieläkään tiedä miten käytännössä harjoittelut suoritan. Enemmän huolettaa se, kestänkö matkustamista paikallisilla kulkuneuvoilla, siis minä, joka potee matkapahoinvointia jo hississä. Tai se, etten ymmärrä kenialaisten englantia. Tai että minulla ei ole riittävästi hammastahnaa mukana tai että Urpo-Jaana -rinkkani homehtuu puhki ennenkuin pääsen maasta tai rahaa on liian vähän tai mitä tapahtuu kun en näe Sairaalaa joka päivä... Tai mikä pahinta, kellään muulla ei ole yhtä huonoa läppää ku mulla.

Tiivistettynä: Aapuuva!

-Elina-